Kävinpä puussa!

Löysin tässä yhtenä päivänä ensiluokkaisen haavan ja kävin siellä roikkumassakin, mutta en älynnyt ottaa mukaan sopivia tarpeita oksia pitkin kiipeämistä varten, joten jäi menemättä alaoksia juurikaan korkeammalle. Alin oksa tosin on 13-15 m korkeudessa oleva kelpo puun paksuinen jötikkä, joten ei se huono keikka ollut sekään. En edes osaa heittää painoa paljon korkeammalle.

Oksia pitkin kiipeämisen varmistamista olen kehitellyt vuosia, enkä edelleenkään uskalla luvata että keinovalikoimani olisi moitteeton. En selitä kaikkia systeemini osia yksityiskohtaisesti, ettei kellekään tulisi sellainen kuva että suosittelen saati opetan tekemään perässä. Jos joku innostuu kuvista tunnistamaan laitteita, niin kehotan tutustumaan niiden käyttöohjeisiin ja tarkoitettuihin käyttötapoihin. Jos kiipeät puuhun, teet sen omalla vastuullasi.

Puussa on erittäin helppoa joutua varmistuspisteen tasalle tai yläpuolelle niin että putamiskerroin on yhden luokkaa. Silloin pitäisi ehdottomasti olla nykäksenvaimennin. Via ferrata -setti voisi olla muuten hyvä, mutta niissä on ainakin kaksi vikaa. Ensinnäkin puussa on hyvä pystyä käyttämään samaa pistettä sekä varmistamiseen että asemointiin eli roikkumiseen. Asemointi taas vaatii säädettävän mittaisia lehmänhäntiä. Toiseksi sulkurenkailla, miten suurilla tahansa, ei puussa voi kytkeytyä mihinkään.

Jos lehmänhännällä kytkeytyy suoraan oksaan, huonoin tapa on "hirttää" oksa näin:

Ei näin

Se kuormittaa sulkurengasta vaarallisella tavalla, ja jos oikein huonosti käy, portti saattaa rikkoutua suhteellisen pienelläkin voimalla. Sitä paitsi ei pitäisi laittaa mitään metallisia kamoja puun kuorta vasten. Parempi on järjestää lehmänhäntään joki muu lenkki, johon sulkurenkaan voi kytkeä takaisin:

Vaan vaikka näin

Tässäpä köysi osoittautuukin hyväksi materiaaliksi - siihen kun saa monenlaisia solmuja, vaikka suunnatun kasin kuten kuvassa. Köysi, etenkin dynaaminen, myös syö aina enemmän iskuenergiaa kuin nauha. Lisää köyden etuja luvassa myöhemmin, kunhan ensin päästään puuhun. Dynaamisuudesta vielä se, ettei pätkä kiipeilyköyttä tee autuaaksi vaan korkeintaan pelastaa selän rajatapauksessa. Pitkät lehmänhännät voi tietysti kytkeä takaisin valjaisiin (jos mahtuu), niin että ne käyvät vain kiertämässä oksat, mutta silloin kimmoisuus puolittuu. Siinä tempussa on kyllä etunsakin: sulkurenkaan painolla lehmiksen saa heitettyä parikin metriä korkeammalla olevan oksan yli. Petzl Grillon on tähän ihan omiaan, mutta merkitsee sitä että käytetään lisäksi nykäyksenvaimenninta tai sitten leikitään että Grillon on asemointilaite ja pidetään huoli ettei siinä ole koskaan löysää.

Paino ylitti ison oksan neljännellä yrityksellä, jee!

Kävipä munkki

Oksansäästäjä täytyy tietysti järjestää tällä tavalla ennen kuin pääsee vetämään:

Sen olen huomannut, että korissa oleva naru vain kannattaa siististi ja yksin kerroin vetää lenkistä läpi. Oikotie menee mutkan kautta.

Heippa

Vielä hei tämmönen ennen kuin päästään nousemaan: Etenkin puussa kannattaa fiksata jalkalenkki pohkeen yläpuolelle kiinni, muuten se tarttuu joka paikkaan ja voi kampittaa vaarallisesti. Tämä samaan aikaan Petzl- ja Beal-merkkinen kaunokainen on omaa käsialaani.

Eri hyvä kikka!

Noniin sitten, päästiin ankkurille. Kannattaa pitää köysi siististi ja esimerkiksi tässä kohtaa nähdä vaiva ja haalia se säkkiin. Kuvassa on 45 metriä köyttä eikä ainuttakaan oksasotkua. Ja seuraavaksi pyrin tuon takana näkyvän oksan päälle, nämä ovat puun alimmat oksat. Huomaa potentiaalinen putoamiskerroin, jos jättää köyden kiinni ja vain punnertaa oksan päälle:

Vajaa 15 metriä ei ole liikaa kaksinkertaisella systeemillä ja laskeutumislaitteella. Rintanousulaite olisi kyllä helpompi, samoin epäilemättä arboristien prusik-temput.

Kuten via ferratalla, puussa tarvitaan (ainakin) kaksi lehmänhäntää. Olen viritellyt tällaisen pitämään kiinnityspisteet järjestyksessä:

Tee-se-itse-ankkurilevy

Ideana on että mahdollisimman kompaktilla systeemillä saa kaksi kiinnityspistettä, jotka eivät mene sotkuun eivätkä vie (sportti)valjaiden varmistuslenkistä liikaa tilaa. kompaktius on sikäli tärkeää, että mitä pienempi valjaiden ja kiinnityspisteen minimivälimatka on, sen suurempi säätövara lehmänhäntään saadaan. Toisessa pisteessä on tuollainen maillon+prusik -kombo, se on kevyt ja näppärä. Silti hässäkän pituus on sulkurengas + kaksi maillonia + prusik. Sitten köyden seuraava etu lehmänhäntämateriaalina: Siihen voi tarttua tarraimilla!

Herrasmies ei kisko sormin, jos voi vetää nousukahvalla - saati vain nousta jalkalenkin varaan.

Kuvassa olen siirtämässä painoa pois oikealla olevalta oksansäästäjältä, että voin irrottaa laskeutumislaitteen jolla nousin ja ottaa sen toisen lehmänhännän säätölaitteeksi. Teen tällaiset painonsiirrot hallitusti ja irrotan nousuköyden ennen kuin nousen yhtään ylemmäksi. Tuplana olevaan noin lyhyeen staattiseen köyteen yli yhden putoamiskertoimella pannuttaminen sattuisi. Ehkä niinkin paljon, että palokunta saisi tulla hakemaan alas puusta. Ei varmaan yhtä paljon kuin viidestätoista metristä pehmeään maahan putoaminen, mutta onneksi ei tarvitse valita näiden välillä.

Lehmisten säätölaitteet

Käytän yleensä toisessa lehmiksessä laskeutumislaitetta, koska sellainen on kuitenkin mukana ja sillä pääsee prusikia helpommin alaspäin. Joskus on laskettava askelmerkit niin, että saa sopivamman lehmiksen kuhunkin oksaan. Köysi on siis yhtenäinen, noin kuusimetrinen pätkä. Mutta hei kattokaas taas yksi juttu jonka olen Jukalta oppinut! Se on tuo jo nähty lehmiksenlyhennysprusik (tai muu kitkasorkka). Koostuu maillonista ja prusik-lenkistä, eli saattaa maksaa jopa kympin jos haluaa ruostumattoman. Maillon "maindaa" prusikia niin että lyhentäminen käy vetämällä:

Vims, lehmis lyhenee!

 

Koska pieni vuotaminen ei ole ongelma (vaan ehkä jopa lisää dynaamisuutta), prusikissa on vain kaksi kierrosta.

Ou jee, päädyin melko ylös ja nautiskelin aikani siitä korvaamattomasta rauhan tunteesta minkä saan, kun tunnen ettei ties kuinka monta tonnia painava puu välitä ihmisestä sen enempää kuin muurahaisesta. Silti sen keinuminen kevyessäkin tuulessa muistuttaa jännästi puun kuolevaisuudesta ja siitä että mikä tahansa myrsky saattaa olla viimeinen. Suuressa puussa tajuaa millainen purje se lehdettömänäkin on.

Tein laskeutumista varten alppiperhosmallisen alasvedettävän ankkurin. Kappas, kun köysi juuri ja juuri yletti maahan, oli keskikohdan merkki noin lähellä ankkuria:

45-metrisen köyden keskikohta

Ja sehän tarkoittaa sitä iloista asiaa, että suomalaisissakin puissa saattaa helposti päästä kahteenkymmeneen metriin. Vielä yksi köysi vastaan slingi -hehkutus: Kun joutuu luopumaan toisesta lehmiksestä ottaessaan siitä laskeutumislaitteen laskeutumista varten, saa nousukahvalla  ja normaalilla lehmiksellään kuitenkin hyvän pisteen. Pidän tapana kytkeytyä kahdella pisteellä rutiininomaisesti aina silloin kun siitä ei ole erityistä vaivaa. Vihreässä peruslehmiksessäni on sama Jukalta opittu lyhennysniksi mutta peräti neljällä prusikin kierroksella. Ja tietenkin pää on kunnolla solmittu valjaisiin.

Köysilehmiksen voittokulku jatkuu!

En turhaan katko edes kuolleita oksia - niiden välttäminen laskeutuessa on sitä paitsi hauskaa ninjailua

Joka kerralla pitää olla jotain uutta, muuten ei opi tarpeeksi. Tällä kertaa se oli pötkö Kotinarua. Tekeekö sillä muka joitain?

No mitä nyt halavattua?

Kun olin tulossa alaspäin sen melko ylhäällä olevan alaoksan kohdalla, kiinnitin narun pään valjaisiin ja viskasin paketin oksan yli. Naru purkautui nätisti ja paketti jäi juuri siihen mihin tupsahti, vaikka pelkäsin että se kimpoilisi ojaan ja sitä ennen syytäisi puolet narusta varvikkoon sotkuun.

Möts

Sitten laskeuduin lopun matkaa ja annoin narun juosta oksan yli.

Kuin leffoissa.

Homman nimi on tietysti jättää naru odottamaan ensi kertaa. Meinasin palata portaledgen kanssa, ja silloin menee aikaa joka tapauksessa. Eikä se heittely NIIN helppoa ole, vaikka tällä kertaa meni kymmenessä minuutissa. Enkä uskalla heitellä lujaa, jos lähistöllä on sivullisia (ei ilmeisen nolouden vaan ihan sen takia, etten tyrmäisi ketään 300-grammaisella painolla). Tähän puuhun on myös melkoisen työlästä kiivetä jos heittonaru jää jumiin: toistakymmentä metriä noin paksua runkoa teippaamalla kestää näillä taidoilla varmaan tunnin. Solmin narun vieressä olevaan kuuseen niin ylös kuin sain. Pisinkään hongankolistaja ei yletä siihen törmäämään. Ja onneksi kotinaru on niin heikkoa kamaa, että jos joku lapsiporukka sen onnistuisi kuusesta hakemaan, ei vähäinenkään kiipeäminen mitenkään onnistu. Luonnollisesti haen narun ajastaan pois, syksyllä viimeistään.

Tämä tuskin haittaa ketään.

Vielä vähän hienon puun hehkuttamista! Tuossa näkyy mitä 45-metrisestä köydestä jäi jäljelle. Melko tasan 20 metrissä oli laskeutumispiste, ja korkeammallekin olisi helposti päässyt. Hyvä päivä!