torstai 18. toukokuuta 2017

Puusuoja

Puusuojissa on pari niksiä. Suoja pitää saada paikalleen, usein yksin (ainakin omalla erakkotyylilläni harrastaessa), se pitää saada pysymään paikallaan ja - jälkimmäisen kohdan alatapauksena - slingi, köysi tai kuormaliina jolta puu suojataan, on saatava pysymään paikallaan suhteessa suojaan. Parhaimmillaan suoja pitää ankkurimateriaalin hollilla kiristämiseen asti.

No, tämmösen keksin!

Paksun puun tapauksessa on mukava ripustaa ankkuriliina suojan yläreunaan, esimerkiksi sopivalla narulenkillä. Leivonpää toimii sekä suojan että liinan päässä. Sitten vain kävellään liinan kanssa puun ympäri ja yhtään ähkimättä laitetaan ankkuri kasaan. Toiselle puolelle toki samanlainen naru, niin ankkuri odottaa kiltisti kiristämistä.


Ohuemman puun kohdalla säädetään. Suojahan on siis eteismattoa, jota sain rautakaupan jämäpaloista muutamalla eurolla. Tein suikaleen reunaan parin sentin halkaisijaisia reikiä ja pujotin retkeilykäyttöön tarkoitetun kiinnityshihnan paikalleen. Hihnaa on tietysti otettava liioista rei'istä pois, jos suoja ylettää yli kokonaisen kierroksen puun ympäri.

Ai ai, kivasti pysyy.
Tälleen:

Pitenemisen estämisen merkitys highline-ankkureissa

Halusinpa rakentaa highlinen erään kallion päältä kallion alla olevaan isoon haapaan. Koska en oikeasti ja kokemuksen kautta osaa pultata, mietin ankkurointia ihan tosissani. Päädyin leikkikaveriksi ilmoittautuneen Jukan kanssa siihen että halutaan tuplasysteemi (aina) ja molemmille kaksi omaa pulttia.

Kuorman jakaminen kahdelle pultille on triviaali juttu, jonka osaa tehdä jokainen kalliokiipeilyn peruskurssin suorittanut: sen hoitaa mallikkaasti sliding x. Kalliokiipeilyssä käytettävässä sliding x:ssä on solmut pitenemisen (engl. extension) rajoittamiseksi. Piteneminen on siis sitä, että kun yhden ankkuripisteistä pettäessä kuorma siirtyy muiden varaan, näiden kahden tilan välillä oleva "löysä" romahtaa uusien pisteiden varaan. Mistä seuraa tietysti iskumainen kuormitus.

Sporttikiipeilyssä solmitut slingit ovat ihan ok, kun 22 kN slingin on kestettävä korkeintaan kahden ihmisen paino tai yhden putoilut, dynaamiseen köyteen. Solmujen vaikutus slingin lujuuteen korvataan muutenkin tolkuttomalla varmuuskertoimella. Raskaammissa touhuissa ei oikein ole tapana solmia slingejä. Siispä kehittelin innoissani solmuttoman ja tosi näppärän sliding x:n jota esittelin eräälle arvostamalleni osaajalle. Tämä totesi ykskantaan, ettei highlinessa tarvita pidentymiseltä suojaamista, koska mitä enemmän systeemi pitenee, sitä pienemmäksi ankkurikulma ja siksi voimat muuttuvat. Tämähän piti kokeilla!

Täytyy vielä sanoa, että sliding x:n solmimista perustellaan myös redundanssilla, koska se lisää kohtia, josta slingi saa katketa ilman että koko ankkuri pettää. No, solmut toisaalta lisäävät kohtia joista slingi todennäköisesti pettää, mikäpä sen muualta katkoisi, paitsi veitsi. Highline ylipäätään on tuplattu niin että myös sliding x:iä on kaksi kappaletta, joten katketkoon toinen ihan mistä kohdasta vain. Tässä tapauksessa itse arvostan enemmän 35 kN slingiä solmuttomana kuin hässäkkää, jonka katkominen veitsellä ilkivaltamielessä vaatii toisenkin viillon.

Kun kerran sain itse laittaa pultit, suunnittelin saman tien pulttien sijainnit ankkurisysteemin mukaan. Ai kun tuli hyvä, hienoin ankkuri mitä ikinä olen tehnyt! Sommittelin lomittain kaksi pulttiparia sillä tavalla, että mailloneilla ja 150 cm slingillä tulisi sopiva ankkurikulma ja että masterpointit olisivat parinkymmenen sentin päästä toisistaan, että highlinea on mukava käyttää. Pulttien väliksi tuli 73 cm ja kulmaksi hieman reilut 45 astetta.

Laitoin masterpointiksi Kaksi 8 mm delta-maillonia, koska pienellä kuormalla ne tuntuivat asettuvan slingiä vasten juuri niin kuin ne on tarkoitettu kuormitettavaksi. Käytännössä kuitenkin alkoi tuntua, että tuhti ovaalimaillon asettuisi itsestään paremmin, ja prusik-narulle ja slingille suurempi säde olisi tietysti hellempi. Suurempi delta ei varmasti asetu paikalleen, se vaatisi leveämmän nauhan. Toiseksi silmukkapäinen prusiknaruni on ehkä hieman ahdas deltan kärjessä. Lenkki siihen toki asettuisi vaikka minkäpaksuisesta narusta. Molemmissa mailloneissa oli siis oma prusikinsa, jotka olivat köydessä peräkkäin. Backup oli kaksipäisellä kahdeksikolla kuten kuvasta näkyy:

Kaksi sliding x:ää kivasti lomittain. Backupit on kaksipäisellä kasilla pultteihin 1 ja 3, jos sliding x on pulteissa 1 ja 2. Backupissa on sen verran löysää, että slidind x pääsee ensin pitenemään loppuun jos niikseen tulee.
Kuin sika pienenä. Kuvan ottamisen jälkeen pidensin vielä punaisen köyden backupia.
Keksin vahingossa jotain, joka varmaan on kaikille muille itsestään selvää. Rakensin nimittäin taljan reilusti tämän asetelman takapuolelle, mutta en tarrannutkaan traktorilla köyteen prusikin jännitettävältä puolelta (alla olevan kuvan oikea puoli), vaan niin että vedin löysiä pois prusikien läpi. Kai sitten olen jämähtänyt siihen ajatukseen, että vain ankkurin ulkopuolinen osa on käytettävissä, koska puussa tai rakenteessa se helposti onkin niin. Tasamaalla taas pääsee paljon helpommin ankkurin taakse, eikä pulttien tapauksessa ole mitään törkeän kokoista ankkuripuutakaan tiellä.

Itsellenikin yllättäen vedin taljalla (sininen pyörä, enforcer ja shunt) köyttä (punainen) prusikien läpi, en prusikien etupuolelta.
Tässä vaiheessa Jukka tuli puusta, johon hän urhoollisesti hankkiutui siitä huolimatta että aiemmin oksan yli hoidettu, vain kertaalleen käytetty kotinaru katkesi ensimmäisellä yrityksellä vetää köysi paikalleen. Siis hyvästä valmistelusta huolimatta päästiin myös puuankkurin tekoon. Ankkuri oli isossa haavassa noin viidentoista metrin korkeudessa, koko lailla vaakatasossa jyrkänteen laen kanssa. Jukka kiepautti tensionless hitchit molempiin köysiin, ja suhteellisen helposti saatiin köydet kaikkien puskien ja oksien oikeilta puolilta valmiiksi kiristettäväksi, ilman ensimmäistäkään kierrosta toistensa ympäri. Vedettiin 1,5 kN esijännitystä, mutta tämä oli mitattu taljalta eikä asettuneelta köydeltä, joten tuskin köysille paljon kilonewtonia per kappale enempää jäi.

Valmisteltiin myös testisysteemi, joka koostui yhdestä köydestä. Ankkuri oli vastaava mutta pienemmällä kulmalla, ettei voimamittari saisi liikaa kyytiä (sivusuuntaan) pisteen pettäessä. Pisteen pettäminen järjestettiin virittämällä toinen pää sliding x:stä köysilenkin varaan niin, että lenkki voidaan silpaista leikkurilla poikki. Hoksattiin tässä vaiheessa, että backup (kuva alla) on liian lyhyt, se nappaa kiinni ennen kuin pidentynyt sliding x. Huh, olipa lähellä!

Etualalla testiasetelma ennen Aleksiksen ripustamista. Sliding x:n toinen piste on ketjun päässä, toinen ketjun takana olevan köysilenkin päässä. Backup on tehty kaksipäisellä kasilla. Visa: etsi kuvasta virhe tutkimusasetelmassa!
Sitten siirryttiin hoitamaan Aleksista testiköyteen roikkumaan. Pikku juttu, vai mitä. Ja mehän ei maata pitkin kävelty:

Toimii
No, sanotaan nyt sitten että tätä kohtaa olisi voinut miettiä vähän valmiiksi. Mutta kyllähän me perhana se kivi siihen narulle ripustettiin! Ei tosin ihan keskelle eikä kolmasosa päädystä, mutta johonkin neljäsosan ja kolmasosan puoliväliin. Hämärä alkoi uhata. Siispä hoidettiin nopeasti kaikki valmiiksi rytkäytystä varten ja suksittiin mäelle (ei oikotietä enää) köyttä katkaisemaan.

Aleksis II (vas), 120 kg.
Köysi katkesi nätisti, Aleksis putosi pykälän alaspäin ja enForcer laukesi mittaamaan, joten jotain meni oikein. Mutta ei kaikki, mittari nmittäin näytti vajaata puolta kilonewtonia. Köysi oli backupin varassa. Ja aurinko laskemassa, ja Aleksis taas liian lähellä maapalloa. Klassikko: molemmat olivat luulleet, että toinen hoitaa jo havaitun backup-ongelman. Onneksi Jukka ei ole ensimmäisenä luovuttavaa tyyppiä; mies keksi haulata köyden kivineen uudelleen kireäksi. Ja ennen kuin itse ehdin aloittaa että "ei sitä kuitenkaan silleen kuormitettuna saa" niin Jukalla oli taljakin valmiina. Ja tulihan se köysi sieltä sen vähän reilut 70 senttiä mitä pidentymisen takia oli menetetty. Solmin uuden köysilenkin ja poistettiin backup kokonaan. Muistin nyt toisella kerralla toisenkin ekalla unohtuneen askareen: merkkasin teipillä köyden heti prusikin kohdalla niin että nähdään, lipsahtaako prusik.

Ei lipsahtanut! Slingi sen sijaan sai pieniä palovammoja, ja taitaa saada myös korvamerkin. Onpahan materiaalia vastaaviin testeihin. Oli hyvä veto käyttää teräksistä master pointia ja maillonia sliding x:n rakentamisessa, vaikka metallien välillä onkin pehmusteena tuo slingi-parka.

Sliding x:n jämät oikealla, ahdistunut "pettäneen" pään maillon napakasti niputettuna. Valkoinen teippi (valkoisessa köydessä, nerokasta) näyttää ettei prusik luistanut yhtään. Eipä sinänsä yllätys, koska voimat olivat suhteellisen pieniä.
Vot:

Ankkuripisteen kuorma ajan funktiona, kun sliding x:n toinen piste pettää
Osa edellistä käyrää sekunnin ja kahden sekunnin väliltä
Vau! Lähtötilanne on staattisestikin mitattu 1,4 kN. Sitten näkyy luultavasti leikkurilla sivuttain tempaisun pieni piikki, sen jälkeen voima putoaa hetkeksi nollaan pidentymisen aikana ja sitten, sekunnin kymmenys myöhemmin seuraa varsinainen pidentymisen aiheuttama piikki, 3,3 kN. Piikki on siis 2,4-kertainen staattiseen lähtötilanteeseen verraten. Sitten tulee vielä toinen, rauhallisempi heilaus nolliin, ja sitten olettaisin köyden pitkittäisen värähtelyn loppuvan ja jäljelle jää matalataajuuksisempi moodi, Aleksiksen heilahtelu ylös alas. Tunnustan, että tästä loppujen lopuksi onnistumisesta iloitessa unohtui katsoa, paljonko jäljelle jääneelle ankkuripisteelle jäi kuormaa. Mittarin lokitiedostokin on vain muutaman sekunnin mittainen, joten voi vain karkeasti mittailla että tuo värähtely (Aleksiksen heijaaminen) näyttäisi olevan hiipumassa kohti 1,4:ää. Hämmentävällä tavalla sama kuin lähtötilanne. Mutta periaatteessa on mahdollista, että kun toisen ankkuripisteen poistaminen sinänsä tuplaa tämän toisen pisteen kuorman, niin piteneminen leikkaa vastapalloon puolet pois.

Kaivetaanpa aiemmasta tekstistä käyrä, joka esittää sagin vaikutuksen highlinen jännitykseen:
Sagin piteneminen on yhtä kuin ripustetun massan vapaa pudotus. Vapaan pudotuksen aikana kappaleen liike-energia kasvaa lineaarisesti suhteessa pudottuun matkaan. Kuten kuvaajasta näkee, highlinen jännitys - tai kerroin, jolla voima välittyy ankkurille - taas pienenee eksponentiaalisesti sagin kasvaessa. On siis olemassa sagin suuruusluokka, jolla sagin kasvattaminen pienentää ankkurille kohdistuvan voiman kerrointa huomattavasti enemmän kuin vastaavasta kuorman putoamisesta johtuva liikemäärä kasvaa. Mikäli liike-energiaa voi käyttää mittana massan pysäyttämisen aiheuttamalle maksimivoimalle, on olemassa sellaisia ainakin teoreettisia tapauksia, joissa suurempi piteneminen johtaa pienempään ankkurin kokemaan impulssiin. Selvästi on myös paljon suurempi alue, jolla pudotus kasvattaa iskuvoimaa. Sellainenhan on koko kurvin oikeanpuoleinen osuus, joka kattaa myös asiallisen 45 asteen ankkurikulman.

Jos massa putoaisi vaikka highlinen pituisen matkan ennen kuin pidentynyt highline pysäyttäisi sen, syntynyt ankkurikulma olisi yli 60 astetta ja ilmiselvää että tilanne vastaisi valtavan putoamiskertoimen tärskyä tavalliseen ankkuriin. Eli käyrän oikealla puoliskolla on minimoitava pidentyminen. Mutta mikä osuus vasemmalta on sitä aluetta, jolla suurempi pitenemisen aiheuttama pudotus on parempi? Täytyy olla olemassa jokin kriittinen ankkurikulma, johon kaikissa pitenemiseen varautumisissa kannattaa tähdätä - vaikka se tarkoittaisi suurempaa pitenemistä.

Mutta vielä yksi huomio. Tuo sekunnin kymmenyksen katkaisemisen jälkeen tullut piikki ei tietenkään liity Aleksiksen uuteen korkeuteen ja siten muuttuneeseen ankkurikulmaan - Allu lähtee hyvin arvokkaasti kohti kanervikkoa, ensimmäinen töyssy uudessa asennossa olevaan köyteen tulee reilu sekunti myöhemmin. Master pointissa olleen Petzl Oxan-sulkurenkaan (185g) ja köyden lähimpien metrien massan (75g/m) törmääminen pidentyneeseen slingiin on ainoa selitys millekään alkuperäisen kuorman ylittävälle. Tai tarkemmin alkuperäisen kuorman tuplattuna, koska nyt kaikki köydessä oleva jännitys on yhden pisteen varassa. 70 cm pidentynyt ankkuri kuitenkin vie ison osan esijännityksestä, ja piikki ylittää selvästi 2,8 kN, molempien pulttien yhteisen kuorman alkutilanteessa. Siis tuo edellinen kulmien pohdinta - samoin alkuperäinen väite jonka takia kiinnostuin aiheesta - liittyy vain sekunnin tienoilla tulevaan hitaampaan voimahuippuun ja sen minimoimiseen. Terävä piikki hoituu vähemmän staattisella ankkurimateriaalilla, pienempimassaisella sulkurenkaalla ja köydellä (huono ohje) tai ehkä jopa jollain juonikkaasti asetetulla nykäyksenvaimentimella. Tässä vielä jonkinlainen, hieman kärjistetty kuvitus teorialle:

Menisikö se näin? Kuvat 1-4 esittävät pultin pettämistä seuraavaa sekunnin kymmenystä, eikä Aleksis juuri ehdi sinä aikana liikahtaa. Köyden väri kuvaa köyden kuormitusta ja yksinäiseksi jäävän pultin väri vastaavasti sen kuormitusta. Kyllä, väitän että köyden kuormitus on pienimmillään kun ankkuri saa iskun; ankkuri on pisimmillään eikä Aleksis ole ehtinyt vetää köyttä uuteen asentoon kireälle. Toinen vaihtoehto on 0,5 kN aallonpohja, jossa Aleksis pomppaa ensimmäistä kertaa takaisin ylös. Tässä kohdassa (3,5s) voimamittari mittaa taas köyden kuormitusta.
Vähän jäi harmittamaan, että Aleksis ei ollut köyden keskellä (suurimmat voimat mitä sillä massalla saa), ettei edes yritetty tutkia kuinka paljon sag muuttui eli kuinka paljon Aleksis putosi, puhumattakaan sagin määrästä, unohtui kirjata lopputilanteen staattinen kuorma eikä oikeastaan tiedetty highlinen pituuttakaan. Muutenkin olisi ollut mukava kerätä lisää dataa, kuten käyriä eri pituisilla pudotuksilla. Jospa vielä verrokiksi tekisi saman ankkurille, johon kiinnitetyssä köydessä roikkuu jotain suoraan.

Tavallaan harmitti myös se, että lopujen lopuksi Aleksis olisi saatu highlinen varaan maasta asti tällä Jukan haulausidealla, ja samoin tein niin lyhyeen köyteen eli niin kauas maasta kuin olisi haluttu. Sillä olisi hoitunut sekin ongelma, että nyt köyden keskikohdalla rinne oli jo sen verran kohonnut ettei tällä kertaa voitu pudottaa Aleksista siinä. Mutta parempi näin päin, koe on helppo toistaa huomattavasti yksinkertaisempana, ilman ihmisiä varten rakennettua highlinea ja hankalaa puuta kohti haulaamista. Palaamme asiaan!


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Vähän kireämpi highline

Olen rigaamisharrastuksessa matkalla kohti kohtuullisuutta ja eleganssia. Tällä hetkellä kuljen pakollista kiertotietä joka kulkee maksimoinnin laakson eksyttävissä maastoissa. Vahva sivujuonne taivaltani halkoo myös täydellisyyteen pyrkimisen muhevaa sademetsää, jossa puita on niin paljon ettei itse metsää tahdo näkyä. Tiedostan ja hyväksyn nämä välttämättömät harhapolut, ne on vain kuljettava.

Tässä tekstissä kerron asioista, joista en tosiaankaan tiedä tarpeeksi opettaakseni kenellekään yhtään mitään. Ikään kuin se ei olisi tarpeeksi, vieläpä esittelen kuvin ja huolellisin selostuksin jotain mitä vajavaisin kykyineni olen itse askarrellut. En tarkoita opettaa mitään. Jos haluat tehdä jotain vastaavaa, älä tee tämän tekstin perusteella mitään mitä et muuten tekisi. Mukavaa jos tämä aihe inspiroi jotakuta muutakin kuin itseäni, mutta tiedolliset ja taidolliset valmiuden joudut hankkimaan jostain muualta kuin internetistä.

Highlinet ovat ammattimaisen pelastustoiminnan perusmateriaalia. Kyse on siis köysiradasta, joka taas ankkureita ja voimavektoreita tuntevan silmissä on erittäin suuren ankkurikulman systeemi. Jos joku maallikko tätä lukee, miettiköön pyykkinarussa roikkumista ja sitä, kuinka tolkuttoman tiukalla ja siis joustamatonta ja lujaa materiaalia pyykkinarun on oltava, ettei se venähdä V:n muotoiseksi tai katkea.

Myös köydestä (köysistä) tehty highline venyy V:n muotoiseksi, mutta periaatteessa on mahdollista saada V:n kulma melko suureksi eli sag (pahoittelen etten tiedä suomenkielisiä termejä) pieneksi.
Highlinen perusparametrit (kulma ei oikeastaan kuulu niihin, mutta auttaa vertaamaan tilannetta tavallisiin ankkureihin)
Suurikulmaiset ankkurit tuottavat suuria voimia. Täällä on aivan erinomainen laskuri perustapausten aiheuttamien voimien laskemiseen. Nyrkkisääntö on, että 120 asteen kulma tuottaa molempiin kiinnityspisteeseen saman voiman kuin mikä ankkurin "master pointiin" kohdistuu (punainen nuoli), ja siitä ylöspäin olevat kulmat ovat kiipeilypiireissä yleensä ehdottomasti kiellettyjä. Tällöin sag olisi hieman vajaat 30% pituudesta. Se ei highlinekäytössä ole vielä kovin hyvä luku, koska yleensä on tarkoitus saada nostettua taakka jonkin esteen yli ilman että ankkurit ovat tolkuttoman korkealla. Alla oleva kuvaaja näyttää karkeasti, kuinka moninkertaisen voiman (omaan painonsa voimaan nähden) highlinen keskikohdalle asetettu kuorma aiheuttaa ankkureihin. Tämä koskee vaakasuoraa highlinea eli sellaista, jonka ankkurit ovat samalla korkeudella.

Vaakasuoran highlinen ankkureihin kohdistuvan voiman ja highlinea kuormittavan pytysuoran voiman suhde sagin funktiona. Sag on tässä ilmoitettu suhteessa highlinen pituuteen eli ankkureiden etäisyyteen toisistaan.
Sama kuvaaja 10% hujakoilla
Karkeasti ottaen kerroin on kymmentä prosenttia suuremmilla arvoilla melko hillitty (10% kohdalla tarkka arvo on 2,55) ja sitä pienemmillä kasvaa voimakkaasti. Kymmentä prosenttia voi kuitenkin pitää turvallisena arvona, koska esimerkiksi 200 kg kuorma aiheuttaa sillä highlineen kohtuullisen 5 kN voiman. Jos on joskus kokeillut kiristää nylonköyttä tällaisiin kireyksiin, tietää myös että köyttä joutuu venyttämään melkoisen paljon (ja nyt siis puhutaan staattisista köysistä). Köysissä on sikäli sisäänrakennettu varmuussysteemi; alle 10% sag vaatisi melkoisen esijännityksen.

Eli siis nylonköydellä (köysiparilla) saadaan helposti kohtuullinen highline. Mutta koska olen vasta matkalla kohti kohtuullisuutta, on kuljettava pienempien sagien ja suurempien kulmien kautta. Vaijereille en lämpene, mutta slacklinekäyttöön on saatavana mielenkiintoista materiaalia! Ostin pari jämäpätkää Landcruising Slacklinesin Core 2:ta, toinen mallia low stretch ja toinen high stretch. "High stretch" on hieman suhteellista, nimittäin  25mm leveä ja 3,2 mm paksu polyesterinauha venyy 6% maksimityökuormallaan, joka on 10 kN. Low stretch venyy 2%. Tätä voi suhteuttaa vaikka Sterling Superstatic-nylonköyden 3,9%:iin - siis 300 paunan kuormalla. Se on jokseenkin sama kuin 1,3 kN, eli lussumpikin liina on luokkaa viisi kertaa niin napakka jousi kuin köysi, vähäjoustoinen liina on noin neljätoista kertaa Sterling "Superstaticia" töksähtävämpää.

Liinan 10 kN maksimityökuorma vaatii omanlaisensa line lockerin, joka on eräänlainen solki. Siinä liina lähtee kiertymään tasaisesti isosäteisen rummun ympärille niin, että suhteellisen kunnioitettava jännitys hiipuu vähitellen liinan kulkiessa laitteen läpi, eikä liinan reunoille pääse syntymään jännityshuippuja. Omat lockerini ovat mallia Lynx 4 SH, joita ei oikeastaan saisi käyttää highlineissa. Slackline-touhuissa highline kuitenkin tarkoittaa ehkä eri asiaa kuin tässä kirjoitelmassa.

Käsittääkseni millään slackline-kamoilla ei ole sellaisia leimoja kuin kiipeilytarvikkeilla on oltava. Mikään slackline ei valmistajansa mielestä pidä ketään hengissä, vaan jos liina on korkealla, on huolehdittava varmistuksesta erikseen. Tyyppillisesti slack-highline-rigaajat kiinnittävät kaksinkertaisen köyden liinan alle, ja kävelijän turvalehmiksen sulkurengas ympäröi kaikki kolme. Eli pudotessa putoaa aina liinan varaan, mutta liinan katkeamisen varalta köydet ovat periaatteessa valmiina, Ainakin kuvissa näkee tosin usein niin löysiä backup-köysiä, että sopii ihmetellä pysäyttäisivätkö ne kävelijää ennen kuin maa pysäyttää. Toisaalta ankkurikulmien takia nylonköyden on syytä olla paljon löysemmällä kuin liinan. Tässä on hieno video aiheesta (Youtube).

Omissa leikeissäni pidän liinaa vähemmän pätevänä kiipeilykamana kuin puiden oksia. Oksia nimittäin saatan käyttää ankkuriateriaalina sellaisenaan, mutta liinaa vain niin että sillä on erillinen backup-systeemi. Koska suomalaisissa puissa ei päästä yhtä korkealle kuin vaikka tuossa videossa, on erikseen pidettävä huoli että backup pysäyttää kaikissa tilanteissa riittävän nopeasti. Lisäksi on kunnioitettava voimaa, jolla ankkuritarpeet ja itse liina on jännitetty ritsaksi - videollakin kaverin kengän pohja paloi liinaa vasten.

Olen virittänyt liinan muutaman kerran selvästi korkeammalle kuin normaalissa slackline-käytössä. Silloin puut ovat olleet niin tuhteja koivuja, ettei huolettanut yhtään vetää niitä hieman toisiaan kohti. Mutta hoikemmilla puilla pullonkaulaksi muodostuu puiden joustaminen ja tietenkin vastuullisen rigaajan huoli niiden kestämisestä. Mikäli puita joutuisi harustamaan, tulisi aikamoinen lisätyö mokoman takia - ja ylläolevaan viitaten nylonköysillä harustaminen vaatisi topakan esijännityksen, jos haluaisi että harustamisesta on mitään iloa. Ehkä on niin, että sen minkä highlinen materiaalin staattisuudella pienempänä saginä saavuttaa, menettää siinä että joutuu tyytymään alempaan ja paksumpaan kohtaan runkoa. Nämä siis pohdintoina tietokoneen ja oluen ääressä.

No niin, sitten käytäntöön. Ennen kuin sinkoudun pöpelikköön, yritän viritellä tietyt kokonaisuudet valmiiksi ja luokitella kamoja siihen järjestykseen ja sellaisiin ryhmiin kuin missä niitä tarvitaan. Esimerkiksi taljat on kiva koota etukäteen. Tässä on setti, jolla varauduin kiristämään liinan:

Taljasetti niputettuna valmiiksi. Tällää kertaa en törsännyt laskeutumislaitetta jarruksi, vaan käytin bachmannia ja pientä köysipyörää. Hyötysuhteenkin pitäisi olla kohdallaan.

Liinan kiristämisestä puheen ollen, on ottanut muutaman harjoittelukerran ennen kuin olen tajunnut sen yksinkertaisen kikan, jolla liina saadaan oikean pituiseksi ennen kiristämistä silloin kun ollaan yksin liikenteessä. Tietysti voisi törsätä taljaan viisikymmentä metriä köyttä, jolloin sillä saa kiskottua kuinka paljon tahansa löysiä pois, mutta se ei ole kovin elegantti ratkaisu. Kymmenen metriä riittää hyvin tuolla taljalla vetämään "sormikireä" liina tosi kireäksi. Liinahan on saatava alkuperäisessä kireydessään ripustettua ankkureihin, jotka puussa ollessa helposti ulottuvat yli metrin päähän puusta. Jos sillä puolella puuta ei satu olemaan luontevaa access-köyden paikkaa, ei kovin kireän liinan ripustaminen ankkuriin välttämättä ole helppoa. Puhumattakaan line lockerin säätämisestä juuri sopivaksi. Siihen tarvitsee kaksi kättä ja vielä suun irto-osille, ja sormet tahtovat loppua kesken kun yrittää pujottaa liinaa lockeriin ja ujuttaa sitten lukitustapin paikalleen. Se ei ole kivaa valjaissa vaaka-asennossa jäkittäen ja kurkotellen.

Helpointa on säätää taljattoman puolen line locker, koska etenkin taljan (joka on tässä vaiheessa tietenkin päästettävä pisimmilleen) päässä oleva line locker on tolkuttoman kaukana ankkurista. Mutta hankala se taljatonkin pää on, jos kurkottelee puun toiselta puolelta.
Hankala ylettää

Mutta tälleen se onnistuu:
Simppeli slingikikka

Eli siis tehdään taljapäästä aluksi 120 cm liian pitkä. Sitten vedetään vastaavasti toinen pää 120 cm samaan suuntaan liian pitkälle ja kiinnitetään line locker mukavassa asennossa näin löydettyyn kohtaan liinaa - tai vaihtoehtoisesti kurkotetaan vähän kohti talja-ankkuria, jolloin saadaan pienempi jännitys liinaan ja siten lockerin asettaminen helpoksi. Sitten mennään toiseen päähän ja poistetaan slingi välistä. Koko homma menee kahdella käynnillä taljapäässä ja yhdellä toisessa, jos ei sössi. Muuten, Landcruisingin esittelyvideolla (YouTube) liinaa voi vetää lockerin läpi tuosta vain. Ei onnistu oikeasti, ainakaan Core 2:lla ja meikäläisen käsivoimilla.

Kauas rungoista jäävistä liinan ankkureista vielä yksi pointti: liinan varaan siirtyminen puusta voi olla hankalaa, jos taas kerran access-köysi on toisella puolella eikä kovin paljon ylempänä kuin liinan ankkuri. Tästä syystä kannattaa järkätä yksi access-köysi liinaan jo ennen kiristämistä. Kuvassa näkyy juuri tämä valmistelu. Ankkurina on 8 mm delta-maillon, joka sopii loistavasti liinaa vasten. Solmuna on (vielä kiristämätön) scaffold, koska highlinen tehdyissä ankkureissa solmun lyhyys on valttia.


Ankkureina käytin slackline-touhujen standardimatskua, kahden tonnin kuormaliinaa. Olen kehitellyt (taas kerran yksin toimimista varten) puunsuojasysteemin, joka samalla pitää kuormaliinan paikallaan. Tänään olisin saanut ripustaa molemmat päät vähän ylemmäs, ankkuriliina tahtoi valua suojan alareunaan. Joka tapauksessa idea on ripustaa pari narulenkkiä nauhaan, jolla kiristän puunsuojana toimivan eteismaton palan puun ympärille. Kun kuormaliinan (vihreä) laittaa sitten kulkemaan sopivasti sijoitettujen lenkkien läpi, se pysyy lötkönäkin paikallaan.

Mutta siis liinahan ei pidä ketään elossa. Backupina toimii kaksi Beal Access 11mm Unicore -köyttä, jotka olivat tässä taljapäässä prusikeilla. Tein niille ankkurin "kierrä viisi poimi kolme" -tekniikalla 11-millisestä köydestä. Luotan tähän niin paljon, että klippasin molemmat prusikeja pitävät sulkkarit samaan settiin. Backup-köysien loppupäät tosin laitoin vielä tuhtiin oksaan siansorkalla jonka varmistin scaffoldilla (pahoittelut taas suomalaisten termien puutteesta). Vihreä slingi on se kikkaslingi.

Ylhäältä lukien backup-ankkuri, liinan ankkuri, backup köyden ja niitä pitävät prusikit, 120cm kikkaslingi ja talja, josta roikkuu toiseen päähän kiinnittämistä odottava liina.


Toisessa päässä oli vastaava ankkuri liinalle, mutta backupin vedin käsikireydelle ja ankkuroin tensionless hitchillä. Ihan vain koska köyttä (50m kaksin kerroin) oli jälkellä, tein tännekin siansorkka+scaffold-päättelyn.


Taljapään haapa oli ankkurin kohdalta ympärykseltään 115 cm (eli halkaisija noin 35 cm). Koivu taas oli rimpulampi, ja ihan ymmärrettävästi hieman notkisteli jo liinaa kiristettäessä. EnForcerin varalle suunnittelemani metkut menivät vähän munilleen, koska aivan yllätyksettä se pidensi systeemiä oleellisesti - ja siis edellähän juuri selitin, miten tarkasti säädän pituuden säästääkseni taljaköyttä. Pah miten tyhmää. Täytyy lakata säälimästä  mittaria ja ottaa se kiinteäksi osaksi niitä systeemejä, joita haluaa vähääkään tutkia.

Pah, ylimääräinen voimamittari pidensi systeemiä niin että talja loppui kesken.
Mutta ei taljan loppuminen ollut ainoa syy sille, ettei systeemiin oikein saanut 1 kN enempää esijännitystä. Koivu kumarsi nöyrästi kohti haapaa, mikä oli aivan odotettavissa. Silti kokeiltiin vähän kuormittaa liinaa tässä kohdassa, ja kauniin vaimoni sinänsä kevyet pomput saivat voiman kasvamaan enimmillään 1,8 kN:iin. Liina siis ei pystynyt tekemään suuren kulman ankkurin hommaansa, koska sen ankkuripisteet eivät pitäneet - nuo voimathan ovat ihan köysikamaa. Mutta ei hätää, tämä oli arvattu ja varauduttu harustamaan koivu.

Hiiop, lisää köyttä systeemiin. Harustaminen tehtiin kahdella 11 mm köydellä, molempien molemmassa päässä muutaman kierroksen tensionless.
No ei se tuolla tavalla esijännitetyillä haruksilla kovin tukevaksi tule. Mutta eipähän ainakaan kiskottu kumoon koko koivua... Tuli kyllä selväksi juuri se aiemmin ennakoitu asia, että jos haluaa käyttää liinaa oikein ison kulman ankkurina, pitää sille olla oikein tuhdit ankkurit. Ja kun puut tuppaavat hoikkenemaan kohti latvaa, käy helposti niin että ihan vain köysistä tehdyllää highlinella ja pienemmillä kulmilla saataisiin sama lopputulos, pitäisi vain vaivautua ylemmäs ankkuroimaan. Kyllä siinä äkkiä vaivaa säästyy, kun tei tarvitse kantaa eikä virittää liinaa. Liina olisi edelleen järkevä jos toinen ankkuri olisi kallion päällä tai rakenteessa, tai jos puissa riittäisi paksuutta mutta olisi jokin muu este mennä ylemmäs, esimerkiksi oksat.

Pienen sagin yksi hyvä puoli on se, että highlinessa on vain vähän mäkeä. Kun aiemmin olen ripustanut systeemin tukevampien puiden välille, ei access-ankkureita ole tarvinnyt kiinnittää mitenkään, vaan ne ovat pysyneet kitkan avulla melko kiltisti paikallaan. Nyt laitoin portaledgen keskelle ja sen kahta puolta access-köydet, mutta delta-maillonit tahtoivat hieman ujuttautua kohti ledgen ankkuria. Etenkin portaledgen kanssa on kiva, että ankkurit pysyvät erillään eivätkä valu nippuun highlinen alimpaan pisteeseen, koska portaledgelle tuleminen ja siltä lähteminen heiluttavat koko härveliä muutenkin aika kovasti niin että toisen piknikille osallistuvan kahvit läikkyvät. Tykkään myös kovasti siitä, miten maillon ja liina toimivat keskenään ja miten liinan avulla saa kaiken pysymään järjestyksessä. Portaledge on siis ripustettu kahdessa maillonissa olevaan ankkurilevyyn, mutta se liittyy enemmän kiertymisen hallintaan kuin lujuuteen. Ledgehän ei ole kiipeilykama miltään osin, vaan varmistaminen on hoidettava erikseen (esimerkiksi lehmiksellä juuri tuohon ankkurilevyyn). Vielä yksi: liinassa on paljon mukavampaa liikkua kuin köysi-highlinessa. Jalkapohjaa vasten tarkoitettu jämäkkä liina on oikein ergoniminen riippua käsinkin, ja maillon lipsahtaa helposti eteenpäin kun kuormaa roikkumalla vähän keventää.

Tunnelmakuva pötkättelynäkymistä. Toisiaan kohti valuvat ankkuripisteet häiritsevät zeniä.
Ankkuripiste kivasti ledgen vieressä
Eipä sinänsä, vaikka köysistä rakentaisi kuinka sägittävän highlinen, niin ankkurien valumisen estäminen on pelkkä pieni tekninen ongelma. Ensimmäinen veikkaukseni olisi prusik. Petzl Shunt olisi tietysti nätti, se ottaisi kivasti kiinni molemmista köysistä. Higlinea pitkin liikkuminen menee tietysti vähän jumaroinniksi, jos mäkeä on paljon. Köysillä toimiessa on muuten paljon helpompaa saada ankkurit lähelle puuta, tai jos käyttää tensionlessia, kerrassaan puun kohdalle. Tällöin ei ole sitä puusta highlinelle siirtymisen ongelmaa. Samoin on luontevaa jättää talja systeemin ulkopuolelle (ja ehkä helpompaakin koska niin köydet on mahdollista kiristää yksi kerrallaan. Ulkoinen talja toimii, koska köydelle on paremmin saatavana ankkurointitapoja joiden läpi on helppoa vetää löysät pois taljatessa (prusik, tensionless), vielä oleellisemmin tarraimia jotka toimivat kuormitetussa materiaalissa (prusik, shunt) ja koska köysi ankkureiden jämäkkyydestä huolimatta on niin lötkö, että on ihan sama jos tämän pidättimen varaan laskettaessa menetetään senttikaupalla taljaamisvaivaa.

Oikein staattisella liinallahan on oleellinen asia, jos taljaamisen päätteeksi menetetään vaikka kymmenen senttiä. Esimerkiksi kahdenkymmenen metrin liinasta kymmenen senttiä on 0,5%, joten jos se 2%@10kN pitää paikkansa ja liina oletetaan lineaariseksi jouseksi, 10 kN:iin kiristetyn liinan jännityksestä tuon kymmenen sentin myötä menetetään 2,5 kN. Ei ihan vähän. Ja edelleen, mille tahansa lopulliselle kuormalle liina on taljatessa kiristettävä 33% yli, joten ko. liinan todellinen maksimiesijännitys olisi 7,5 kN. Tämä on kyllä aika spekulatiivista, ja 20-metrinen noin kireäksi liinaksi kai aika lyhyt - eikä tuollaisella esijännityksellä tietenkään tee mitään.

Vähän suttuinen panoraamanäkymä taljapäästä. Tämän ankkurin korkeus maasta oli vähän yli 13 metriä, joten ledge lienee kymmenen metrin hujakoilla.
No joo, tuli taas tehtyä vähän liioiteltu systeemi, etenkin suhteessa käytettäviin ankkuripisteisiin. Tavallaan suhtaudun näihin leikkeihin sellaisina pienoismallikokeina. Jos ottaisi samat kamat mutta tukevammat pisteet, näillä välineillä saisi tosi pinkeän linjan vaikka 50 metrin matkalle, eikä huolettaisi vaikka alla olisi 50 tai 500 metriä tyhjää. Toki silloin huolettaisi enemmän sellaiset poikkeustilanteet kuin backup-systeemin varasta pelastaminen, jos alaspäin ei onnistu. Niihin vain pitäisi varautua erikseen. Mutta juuri jotain sellaista ehkä luulen tekeväni aina kun viritän jotain yliampuvaa viiden metrin korkeudelle pihapuuhun.

Ehkä nämä leikit muistuttavat vähän kuin pelastusharjoituksia. Niissä simuloidaan oikeaa tilannetta ja yritetään oppia toimimaan sellaisen mukaan, niin että jos tulee tosipaikka, sormi ei ole niin syvällä suussa. Mukavana erona näillä on se, että ei haittaisi yhtään vaikka jokin oikea, iso rigaamismahdollisuus joskus sattuisi kohdalle!

torstai 11. toukokuuta 2017

Tartu köyteen

Laitanpa virtuaaliselle paperille joitain ajatuksia köyteen tarttumisesta noin yleensä. Jotenkin tuntuu, että tästäkin (epämääräisestä ja melko yleisestä) aiheesta on oppinut monta hajanaista niksiä matkan varrella, ja ne kaikki ovat pääkopassa levällään tyhjissä rakosissa, kuin kolme vuotta vanha ässämix ja kolikko sohvatyynyjen välissä.

Pakollinen messu taas kerran: En missään nimessä tarkoita opettaa kellekään mitään. Mikä tahansa alla olevista menetelmistä saattaa olla hengenvaarallinen ja luultavasti on monia turvallisempia tapoja hoitaa samat asiat, ja etenkin olla hoitamatta.

Käsin tarttuminen

Tämä on helppo: Älä kierrä köyttä käden ympärille, aseta peukalon pääty nyrkistä vetosuuntaan ja siis pikkusormen pääty sinne mistä vedät. Hanskat on aina kivat.

Jos lasketaan käsin tarttumiseksi myös muilla ruumiinosilla auttaminen, "body belay" -tekniikka voi olla joskus tarpeen. En selitä tässä enempää, sen vain huomautan, että kireän köyden on aina mentävä suoraan selän taakse  vain selän toiselta puolelta tulevaa jarruköyttä voi kietoa käsivarren ympärille. Toki riippuen potentiaalisesta kuormasta, joka köyteen saattaa tulla.

Tarrainten tyypit

Köyteen tarraavia laitteita voi luokitella monella tavalla. Lasken tässä tähän joukkoon kaikki sellaiset laitteet tai järjestelyt, joilla voi tarttua köyden vapaavalintaiseen kohtaan ja siirtää tarrauspistettä tietyin ehdoin. Ehtoja on esimerkiksi:
  • Voiko kiinnittää kireään köyteen, voiko siirtää kireässä köydessä
  • Toimiiko laskeutumislaitteena eli voiko siirtää kuormitettuun suuntaan hallitusti
  • Perustuuko kitkaan vai esimerkiksi hampaisiin, jolloin kuormitettuun suuntaa siirtäminen vaatii aina jonkinlaisen avaamistempun (kuorman vähentäminen ei riitä)
Lähestulkoon täysin toimiva nyrkkisääntö: jos laite toimii laskeutumislaitteena, sitä ei voi kiinnittää kireään köyteen eikä siirtää kireässä köydessä. Tämä johtuu siitä, että laskeutumislaitteet tuppaavat toimimaan muodostamalla köyteen mutkan, jossa kitka syntyy. Laskeutumislaitteen jaruvoimaa voi myös yleensä säädellä kiristämällä ei-kuormitettua puolta köydestä, joten kireä köysi tarkoittaisi maksimaalista jarruvoimaa.

Oma luokkansa ovat tarraimet, jotka voi kiinnittää kireään köyteen mutta joissa köysi kuitenkin suostuu myös tekemään kauniin 180 asteen kurvin. Tällaiset ovat erinomaisia pelastustilanteissa, koska samasta laitteesta saa ensimmäisen tarraimen, jonka varaan uhri voidaan laskea, ja kohta pidättävän "kääntöpyörän" taljaan. Vaikka "pyörän" hyötysuhde olisi surkea (esim. ATC guide-moodissa), on silti helpompaa vetää löysät pois paluusuuntaan, ja on mahdollista rakentaa sen ympärille sisäinen taljasysteemi, siis pelkkää työköyttä käyttävä. Kuten pidättävien laitteiden hyötysuhdetestissä todettiin, ei haittaa vaikka z-rigin voimaetu laskisi kahden pintaan, kun z-rig kuitenkin bonuksena huolehtii löysien pois vetämisestä. Esimerkiksi nousukahvalla ei tällaista voi tehdä, vaan sen perään on lisättävä jonkinlainen köysipyörä (joskin silkka sulkurengas nostaa systeemin vähintään samaan teholuokkaan kuin mainittu ATC).

Ujutetaan Mictrotraxion kireään köyteen

Nostetaan jonkinlaisella ulkoisella taljalla kuorma Microtraxionin varaan

Järkätään lisää löysää ja vaihdetaan vaikka sisäiseen taljaan
Kyllä nousukahvastakin saa kiskoa löysiä pois "takaisin päin", vaikka näin


Niksi: alppijatko + garda-sorkka = tarrain + jalkalenkki

Gardaa ei yleensä missään hyväksytä kiipeilykäyttöön sopivaksi sorkaksi, vaan varsinaisena ripustusvälineenä sopii lähinnä riippumatolle. Jos kuitenkin sattuisi olemaan sellainen tilanne, että vähillä kamoilla pitäisi pystyä tarraamaan köyteen (ei kireään), saattaa tämä niksi olla kullanarvoinen. Tai ainakin aika siisti. Koska garda tietenkin toimii vain kuormittamattomassa köydessä, sen on jumarointitilanteessa oltava toisen (kireässä köydessä toimivan) tarraimen alapuolella. Jumaroidessahan tarvitaan kaksi tarrainta, joista vähintään toisen, ylemmän, on toimittava kireässä köydessä. Toisin sanoen gardan kanssa on oltava prusik, nousukahva, microtraxion tai vastaava ehkä hieman jännittävä laite ainokaiseksi takapuolen ja maapallon kohtaamisen estäväksi asiaksi.
Garda alppijatkosta

Tällä voisi periaatteessa jumaroida... Jalkalenkki nousee kivasti kun vetää köydestä ylöspäin.
Oli miten oli, gardan kiva puoli tässä on se, että siitä saa vetää köyttä ylöspäin, mikä samalla nostaa jalkalenkkiä ylöspäin. Prusikistahan sitä on lypsettävä alaspäin. Ylipäätään jumaroidessa on etua siitä, että alapuolella olevasta laitteesta voi vetää köyttä ulos ylöspäin, mikäli köysi ei liu'u omalla painollaan. Tällöin ei tarvita kahta kättä pitämään köyttä kireänä ja siirtämään tarrainta.

Haastaja gardalle: ATC guide

Pahaan tapaani ryhdyin tuota kirjoittaessani paholaisen asianajajaksi ja nokitin itseäni vaihtoehtoisella kikalla, joka ei pakota roikkumaan pelkän prusikin varassa edes hätätilanteessa. Voidaan varmaan kuitenkin olettaa, että laskeutumislaite on matkassa, ja jos vuorilla aikoo liikkua, ei ole syytä edes omistaa ATC-tyyppistä laitetta jossa ei olisi "guide-moodia" kuten Black Diamond sitä kutsuu - Petzlin vastaava termi on "reverso". Jos vähiin kamoihin kuuluu ATC:n ja sen vaatiman HMS-sulkkarin lisäksi toinen ruuviportillinen sulkurengas, voi guide-moodissa olevan ATC:n kytkeä valjaisiin ja käyttää sitä alempana tarraimena. Ylemmäksi on siinä tapauksessa keksittävä jostain prusik ja siihen jalkalenkki.

Tässä kikassa on se hauska puoli, että siihen pystyy vaihtamaan lennossa laskeutumismoodista, vaikka siis laskeutuisi tuolla samalla ATC:lla. Yhdellä ehdolla kuitenkin: ATC ei saa olla suoraan valjaiden varmistuslenkkiin kytketty, vaan välissä pitää olla slingi tai vaikka osa (PAS-tyyppistä) lehmänhäntää. Tämä on monilla joka tapauksessa tapana alppitouhuissa, ja siinä on etunsa kevyiden randovaljaiden kanssa, joiden reisilenkkiin ei oikein saa autoblock-lenkkiä kiinni (ja siis autoblock on varmistuslenkissä).
ATC:llä laskeutumisen normaali (ainakin allekirjoittaneelle) systeemi, mikäli valjaat on tuollaiset rimpulat joiden reisilenkkiin ei voi laittaa autoblockia. Daisy chain on kiinni punaisen autoblockin takana varmistuslenkissä, ja laskeutumislaite on asetettu sopivan matkan päähän. HUOM! Tämä ei ole daisy chainin käyttöohjeen mukainen käyttötapa, hanki PAS.

Tässä vaiheessa tarvitaan tarrain ja jalkalenkki,, jotka kuvasta puuttuvat yksinkertaisuuden vuoksi. Niiden varaan noustaan sen verran että saadaan napattua laskeutumislaite "guide-moodiin" (tai reverso-, koska tämä on Petzl).

Sitten poistetaan turha autoblock ja aletaan paukuttaa kohti ankkuria. Klemheist on kiva, se toimii nauhallakin.


Niksi: kuinka tarttua köydellä kireään osaan samaa köyttä

Tässäpä sorkkaleikkien kuninkuuslaji. Kuvittele itsesi roikkumaan laskeutumislaitteen varassa jossain, mihin asti ei olisi pitänyt mennä, ilman mitään muuta kuin käytössä oleva laskeutumislaite. Jospa vielä leikitään, että laite on Grigri ja siksi mukana ei ole edes autoblock-lenkkiä, tai että haluat pitää lenkin kiinni koska alla on kutkuttavat kolmesataa metriä ilmaa. Toisin sanoen ainoa asia, joka ei ole akuutissa käytössä, on köyden loppupää. Hieman eri sorkkia kokeilleena olen melko varma, ettei blake's hitch eli blaken sorkka ole huonoin arvaus.
Melko pelkistetty jumarointisetti. Edellisen kohdan ATC guide alempana ja köyden loppupää + blake + suunnattu kasi ylempänä tarraimena sekä jalkalenkkinä.
Kävin malliksi roikkumaan edellisen kuvan jalkalenkkiin.